Olen ollut äitiyslomalla Kertun kanssa nyt jo melkein kahdeksan kuukautta. En missään nimessä ole sellainen kotiäitiyteen superhelposti solahtava kodinhengetär, vaan minulla uuteen elämäntilanteeseen sopeutuminen on ottanut aikaa. Alussa oli aika hankalaa. Älkää ymmärtäkö väärin, Kerttu on ollut "helppo" lapsi. Hänen tarpeensa eivät ole olleet mahdottomia, mutta henkisellä puolella on ollut rankempaa.
Koko ajan olen yrittänyt ajatella, että äitiyslomasta pitäisi yrittää ottaa ilo irti, mutta liian ison osan ajasta olen toivonut, että pääsisin töihin. (Hui, voiko näin edes sanoa?! :D) Meillä on ollut ihania päiviä, mutta minun kaltaiselleni ihmiselle kotiäitiys ei ole se ihanteellisin olotila.
Nyt sitten siihen oivallukseen: Kaikissa elämäntilanteissa on ne hyvät ja huonot puolet. Ota paras ilo irti siitä tilanteesta mikä on käsillä.
Viime viikolla tajusin, että minun pitää oikeasti muokata arkipäivistämme juuri niin ihania kuin se on mahdollista. Miksi odottaa viikonloppua, jotta pieniä kivoja juttuja voisi harrastaa? Viime viikolla ehdotin äitiystävälle, että lähdetään pienelle retkelle. Meille retki tarkoitti sitä, että minä keitin kahvit termariin, hän haki pikkueväät leipomosta ja suuntasimme vaunuilla läheiselle näköalapaikalle.
Suunnittelimme rauhallista kahvihetkeä kahdestaan maisemia katsellen, mutta kaikki ei tietenkään mennyt ihan niinkuin suunniteltiin. Sillä hetkellä kun pysähdyimme, kummassakin vaunussa aukesi silmät. No, vietimme sitten kahvihetken neljästään, mutta kivaa oli silti. Kotiin saavuin posket punaisina ja hyvällä mielellä. Ei ne arjen piristykset paljon eforttia vaadi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti