Adventin aika

Eilen oli ihana päivä. Ensimmäinen adventti, perhekirkko ja hyväntuulinen tyttö, oikea sunnuntaifiilis.

Tänään on maanantai ja tunnelma vähän sen mukainen. Yritin piristykseksi ottaa tytöstä muutaman kuvan, mutta hän ei ollut lainkaan poseeraustuulella. Onneksi pakotin itseni pihalle lenkille ihanaan auringonpaisteeseen. Ulkoilu pimeimpään vuodenaikaan keskellä päivää on ehdottomasti äitiysloman parhaita puolia.

Maanantai kääntyi nousuun viimeistään siinä vaiheessa, kun Pete tuli yllättäen aikaisemmin töistä kotiin. Mukanaan hänellä oli tuliaisia minulle ja Kertulle! Niistä lisää huomenna.

Pikkuhiljaa pienet jouluiset jutut löytävät paikkansa meidänkin huushollissamme. Hillitysti vielä tänä vuonna, kun pyhäpäivät vietämme suurimmaksi osaksi muiden jouluisissa kodeissa.

Mukavaa viikkoa!

Minne hävisi marraskuu?

Tuntuu, että marraskuu on hujahtanut ohi ihan huomaamatta. Tänään jäin pohtimaan, että mitä me ollaan marraskuussa touhuttu. Onhan meillä ollut reissu Joensuuhun alkukuusta, Peten ensimmäinen isänpäivä ja ihana ravintolailta edesmenneen isoisäni kunniaksi, mutta kuun kokonaiskuva jäi silti melko vaisuksi. Kai sitä marraskuussa onkin tarkoitus pyöriä kotioloissa ja nauttia rauhallisista illoista glögilasi kädessä. Minulle alkaa tämä tylsyys kuitenkin tältä erää riittää. Toivotan tervetulleeksi hieman tapahtumarikkaamman joulukuun. Aloitamme adventin ajan sunnuntain perhekirkolla ja sytytämme ensimmäisen kynttilän adventtikynttelikköön. Viikon päästä vuorossa on ystävän pikkujoulut, jonne meinaan suunnata ihan yksin! Nyt jo jännittää, miten pärjään koko illan ilman Kerttua, heh.

Tämä viikko on ollut oikein kiva. Olemme Kertun kanssa touhunneet perusjuttuja, mutta lisäksi käyneet yhden yön reissulla mökillä. Pieni irtiotto arjesta teki hyvää ja katkaisi viikkoa mukavasti. Petekin sai pitkästä aikaa vähän omaa aikaa ja touhuilla rauhassa kotona omia juttujaan. Nyt alamme nauttimaan perjantai-illan huumasta kainalokkain sohvalla ja pistämme Downton Abbeyn uusimman jakson pyörimään.

Mukavaa viikonloppua!

Kuvat viime viikon Instagramista. @kancku

Uudet kujeet

Viikonloppu vierähti taas rennoissa tunnelmissa. Perjantaina ensimmäiset kunnon itkukohtaukset ukkilassa, lauantaina joulukauden avajaiset ilotulituksineen ja saunailta ystävien luona, sunnuntaina kuvaussessiot joulukortteja varten ja rentoilua kalsarit jalassa.

Kerttu on tosiaan alkanut viime aikoina vierastamaan. Suurimman osan ajasta hän on kuitenkin itse aurinko kaikille ystävällisille naamoille, mutta perjantaina mikään ei meinannut tepsiä, kun itkukohtaus iski minun ja Peten ollessa saunassa. Välillä tuntuu, että väsyneenä ja tietyllä mielialalla Kerttu on todella herkkä neiti. Eilen hän järkyttyi syvästi paistinpannulla ritisevistä herkkusienistä ja itki joka kerta ne nähdessään. Selkeästi hän pelkäsi niitä ritiseviä outouksia. Meillä oli vähän vaikeuksia pitää naamat peruslukemilla.

Eilen koitti myös se merkittävä päivä, kun Kerttu pääsi maistamaan ensimmäistä kertaa ruokaa. Päätimme aloittaa kiinteiden ruokien maistelut hyvissä ajoin, mutta rauhalliseen tahtiin. Eipä sitä porkkanasosetta kovin paljon massuun asti uponnut, niinkuin odotettavissa oli. Hauskaa tytöllä oli kuitenkin. Minulla ei ollut mitään syytä aloittaa Kertulle soseita juuri nyt, mutta en keksinyt syitä myöskään sille, miksi maistelua olisi täytynyt lykätä. Jostain syystä aika tuntui oikealta minun ja Peten mielestä. Tietysti haaveilen, että kiinteät ruoat sitten aikanaan venyttävät yöllisiä unijaksoja, mutta luulen, että vielä pitkään yöheräilyt ovat tosiasia.

Tänään olimme Kertun kanssa pitkästä aikaa kaupungilla. Niin iso tyttö meillä jo on, ettei kaupungilla liikkuessa ja kahvitellessa enää nukutakaan niinkuin ennen. Heti kun astuin sisään kahvilaan, Kerttu heräsi vaunuihin tillottelemaan. Ystävää tavatessa hän halusi osallistua seurusteluun sylistäni käsin. Ei hän kiukutellut, vaan katseli ihmisiä innoissaan. Ilmeisesti pitkiin päikkäreihin on mahdollisuus enää lenkillä tai parvekkeella.

Sellaisia kuulumisia meillä tänä maanantaina. Hyvää viikkoa! :)

Ei niin mitään

Tänne kuuluu: ei niin mitään. Ihan hyvällä tavalla tosin.

Me ollaan pyöritelty tätä normaalia arkea entiseen malliin. Kerttu on ollut aika hyväntuulinen, minä jokseenkin väsynyt. Olemme käyneet vaunuilemassa, nähneet silloin tällöin ystäviä ja vain hengailleet kotona. Kerttu on innostunut kiljumisesta (siis sellaisesta iloisesta juttelusta), kutittelusta ja äidin hiuksista. Eipähän ole hiustenlaittopulmia, koska ponnari on se ainoa turvallinen valinta.

Nyt on kyllä niin marraskuu. Sen huomaa siitä, että mitään erikoista ei tapahdu, pimeä tulee jo kolmelta ja glögiä kuluu joka ilta. Marraskuu ei ole suosikkiaikaani, mutta IHANA, että pian on jo joulukuu. Joulusta jaksan innostua joka vuosi.

Tajusin eilen, että sokerilakkoiluni takia joudun luopumaan pipari- ja torttuleipomisista. Glögistä en luovu, vaikka se taitaa olla tehty sokerista. Päätin sitten, että joulutunnelman vuoksi on sallittua leipoa pari kertaa seuraavien viikkojen aikana. Muuten sokerilakko tuntuu vielä tässä vaiheessa ihan hyvältä. Onhan nyt kulunut jo hurjat kolme päivää (ja eilen söin ystävän luona omenakaurapaistosta heh).

Tänään on ollut hyvä päivä. Kerttu onnellisena vauvakerhossa, äiti onnellisena vauvakerhossa, aurinko, toivorikkaat uutiset ja rauhallinen kahvihetki sohvalla.

Toivottavasti teilläkin on ollut hyvä päivä.

Ilta kynttilöiden loisteessa

Edesmenneellä ukillani olisi ollut eilen 100-vuotissyntymäpäivä, minkä kunniaksi päivämääristä innostuva isäni vei meidän koko perheen ulos syömään. Ilta oli aivan ihana. Nautimme maittavasta illallisesta yhdessä kaupungin hienoimmista ravintoloista, muistimme ukkia tarinoiden kautta ja kilistimme hänen syntymäpäivänsä kunniaksi kynttilöiden loisteessa. Uskon, että jos ukki näki illanviettomme jostain tuonpuoleisuudesta, hän varmasti myhäili tyytyväisenä.

Oli niin mukava hieman laittautua, syödä hyvin parhaassa mahdollisessa seurassa ja nauttia jopa pari lasillista viiniä. Ravintolasta jatkoimme iltaa vanhempieni luokse, jossa katselimme isovanhempieni vanhaa perhealbumia ja tutustuimme ukin sotahistoriaan. Kaikki taisivat olla aika innoissaan sukelluksesta omaan perhehistoriaamme. Kotona olimme vasta lähempänä puolta yötä.

Missäs meidän pikkutyttö sitten illan ajan oli? No meidän mukana koko ajan. Minua jännitti kovasti etukäteen se, miten tällainen ilta onnistuu vauvan kanssa. Hän kun alkaa yöunilleen kahdeksan aikaan ja meidän pöytävaraus oli vasta puoli kahdeksan. Pelotti, ettei hän rauhoitu yöunilleen vaunuihin vaan alkaa itkemään ravintolassa. Jännitin kovasti, että illallinen menee ihan hösseliksi ja joudumme poistumaan ennen alkupaloja kotiin.

Kaikki meni kuitenkin paremmin kuin hyvin. Ei tyttö ihan heti yöunilleen asettunutkaan, mutta hengaili tyytyväisenä (ja hiljaisena) vaunuissaan unta odotellen. Pian hän jo nukahti ja heräsi vasta kotimatkalla autoon siirrettäessä. Kotona sitten syötin Kertun, jonka jälkeen hän jatkoi uniaan. Kannatti uskaltaa kokeilla!

Ei kai sille mitään mahda, että tällaiset normaalista arjesta poikkeavat järjestelyt pelottavat pienen vauvan kanssa. Varsinkin kun lapsi on ensimmäinen, eikä kokemusta ole. Usein haluaa itse vain päästä helpoimmalla ja skipata erityisjärjestelyjä vaativat tilanteet. Joskus kuitenkin kannattaa uskaltaa kokeilla uusia juttuja, koska palkintona saattaa olla todella mukava ilta aikuisseurassa.

Vauva nukkuu

Nukkuminen puhuttaa pienten lasten perheissä aina. Tuttavatkin kyselevät usein: "Antaako vauva teidän nukkua yöllä?"

Raskausaikana yksi suurimmista huolenaiheistani oli nimenomaan nukkuminen. Olen aina rakastanut nukkumista ja tarvinnut paljon unta. Pelkäsin etukäteen, että vauvan tultua saan nukkua vain muutaman tunnin yössä ja kuljen zombina päivät. Kaikella kiitollisuudella voin onneksi sanoa, että Kerttu on tähän asti ollut hyvä nukkuja. Silti lainasin kirjastosta kehutun teoksen Unihiekkaa etsimässä - Ratkaisuja vauvan ja taaperon unipulmiin, koska ajattelin löytäväni sieltä hyviä toimintatapoja jatkoa ajatellen. Kirjan on kirjoittaneet lääketieteen tohtori Anna Keski-Rahkonen ja toimittaja Minna Nalbantoglu. En väitä, että teos antaa ainoat oikeat vastaukset unipulmiin, mutta kokeilemisen arvoisia vinkkejä kuitenkin. Tässä tekstissä kommentoin vain kirjan ensimmäistä osaa, joka koskee vastasyntynyttä vauvaa.

Me olemme menneet nämä ensimmäiset neljä kuukautta täysin mutu-tuntumalla mitä tulee nukkumiseen ja nukuttamiseen. Unihiekkaa etsimässä -kirjaa luettuani huomasin kuitenkin, että olemme tehneet monta asiaa vahingossa "oikein". Kerttu on syntymästään saakka ymmärtänyt eron päivän ja yön välillä siinä mielessä, että yöllisiä syöttöjä lukuunottamatta hän on nukkunut yönsä vähintään aamukuuteen saakka. Aivan pikkuisena eli ensimmäisten viikkojen ajan Kerttu heräsi syömään parin, kolmen tunnin välein, mutta hyvin pian siirtyi (yhden tai) kahden herätyksen taktiikkaan per yö. Syötön jälkeen hän on tähän asti nukahtanut pian uudestaan.

Mitä sitten olemme tehneet Keski-Rahkosen ja Nalbantoglun mukaan oikein? Heti sairaalasta kotiuduttuamme olemme ottaneet säännölliset iltarutiinit käyttöön. Joka ilta ennen yöunia olemme tehneet iltapesut ja vaihtaneet yöpuvun päälle. (Tämän vinkin sain raskausaikana sukulaisnaiselta.) Pienen vauvan kanssa säännölliset iltarutiinit tuntuvat tarpeettomilta, mutta eivät sitä ole. Yöllisten herätysten yhteydessä olemme tehneet kaiken tarvittavan (imetys, vastasyntyneenä vaipanvaihto) mahdollisimman hiljaa ja ilmeettömästi, jotta vauva ymmärtäisi, että yöllä ei seurustella.

Keski-Rahkonen ja Nalbantoglu korostavat, että tärkein avain lapsen hyviin yöuniin on se, että vauva oppii nukahtamaan ilman aikuisen apua. Tämä tarkoittaa sitä, että vauva laitetaan sänkyyn vielä hänen hereillä ollessaan, eikä nukuteta syliin tai tissille. Tässä asiassa olemme tietämättämme toimineet oikeansuuntaisesti, sillä Kerttu on täytynyt aina syönnin jälkeen röyhtäyttää. Tähän hän on herännyt ja siirtynyt sänkyyn vielä valveilla ollessaan, mutta unisena. Usein hänet tosin on myös nukutettu syliin (ja edelleen välillä nukutetaan).

Mitä kirjan mukaan olemme tehneet "väärin"? Keski-Rahkonen ja Nalbantoglu puhuvat vauvan väsyitkusta ja kipuitkusta, jotka olisi hyvä erottaa toisistaan. Joskus lapsi taistelee nukahtamista vastaan väsyneellä ja vihaisella itkulla. Näin myös meillä. Kirjoittajien mukaan vauvan voi hyvin antaa itkeä väsyitkua (ei kipuitkua) jonkin aikaa vuoteessaan ja antaa hänen itse nukahtaa ilman aikuisen apua. Jos itku ei lopu, vauvan voi nostaa hetkeksi syliin rauhoittumaan ja laittaa sen jälkeen jälleen vuoteeseen.

Meillä Kerttu nukahtaa tällä hetkellä noin joka toinen ilta nukkumaanmenorutiinien jälkeen itse sänkyynsä, mutta usein väsymys menee selvästi yli ja uneen pääseminen on hankalampaa. Silloin hän jää itkemään sänkyynsä. Tähän asti me olemme toimineet tällaisessa tilanteessa niin, ettemme ole kuunnelleet itkua ollenkaan vaan ottaneet Kertun olohuoneeseen nukahtamaan syliin. Tällöin olemme sentään toimineet "oikein" siinä, että olemme siirtäneet hänet takaisin sänkyynsä ennen lopullista nukahtamista eikä vasta aivan unessa. Keski-Rahkosen ja Nalbantoglun mukaan pienen itkun kestäminen auttaa siinä, ettei myöhemmin tarvitse kestää isoa itkua esimerkiksi unikoulun yhteydessä.

Kirjassa suositellaan myös niin sanottua täsmäsyöttöä eli yhtä syöttökertaa ennen kuin äiti itse alkaa nukkumaan. Minusta tuntuu oudolta herättää vauva syömään pari tuntia hänen nukkumaanmenonsa jälkeen, mutta tätä aion testata. Olisihan se mahtavaa jos se onnistuisi ja voisimme siirtyä yhteen herätykseen per yö.

Voin suositella kirjaa luettaviksi muillekin vanhemmille. Itse aion palata siihen viimeistään sitten kun meille tulee ajankohtaiseksi jonkinlainen unikoulu. Kirjassa esitellään nimittäin useita eriasteisia unikoulumenetelmiä, mutta ne tulevat ajankohtaiseksi vasta muutaman kuukauden päästä. Siihen asti meillä nukutaan vielä pätkissä, mutta onneksi riittävästi.

Miten teillä nukutaan?

Ajatuksia rentoudesta ja uudet mitat

Otsikko on uudessa KIDD.O-lehdessä olleesta kolumnista, joka kolahti tämänhetkiseen fiilikseeni täysillä. Tekstin on kirjoittanut toimittaja Virpi Mikkonen, äiti itsekin. Kirjoitan tänne hänen teesinsä rentoon äitiyteen, jotta voin jatkossa palata lukemaan ja muistuttamaan itseäni siitä, kuinka ehkä kannattaisi toimia.

Ennen lasta ajattelin, että minusta tulee tosi rento äiti, jolle ei tuota ongelmia nähdä kavereita myös yksin tai tehdä rohkeasti asioita lapsen kanssa välittämättä rytmeistä ja muista rajoitteista. Totuus on nyt kuitenkin se, että nämä tavoitteet osoittautuivat haastavammiksi kuin osasin arvata. Siksi Mikkosen kirjoitus osui ja upposi.

Mikkosen tehokkaaksi todetut kikat äideille rennon elinvoiman palauttamiseksi:

1) Ole itsekäs. Vaikka oman etusi priorisointi sotisi kaikkia äidinvaistoja vastaan, vedä joskus omaan napaasi ne herkut, jotka olit suunnitellut säästäväsi perheellesi, tai mene töiden jälkeen rauhassa kahvilaan, ilman että ryntäisit suoraan kotiin. Säädä omatunto ja puhelin äänettömälle.

2) Tee itsellesi tilaa. Vietä itsesi kanssa häiritsemätöntä laatuaikaa joka päivä ainakin puoli tuntia ja joka viikko vähintään tunti. Harrasta, lue tai lukitse itsesi siivouskomeroon pelaamaan kännykkäpelejä, kunhan saat oman aikasi ilman lapsia. Yksinolo auttaa vahvistamaan omia rajoja. Perheen perustaminen ei tarkoita, että sinusta pitää tulla siamilainen kaksonen lapsesi kanssa.

3) Palaa ajassa taaksepäin ja mieti, millainen ihminen olit ennen lapsia. Todennäköisesti aika upea, kuten olet edelleen. Joitain piirteitä ja tapoja tulee vain hieman herätellä. Opettele ottamaan taas itsesi ja elämäsi kevyesti ja palauta vapaudentunteesi. Vapaus on lopulta vain mielentila.

4) Delegoi. Pyydä röyhkeästi ja rohkeasti apua lähipiiriltä tai vaikka postinkantajalta. Kukaan ei tule kiittämään sinua siitä, että pyörität koko perhesirkusta yksin, vähiten sinä itse.

5) Karsi epäoleellinen ja keskity olennaiseen. Lakanoiden mankelointi ja alusvaatteiden silitys ei kuulu siihen. Tärkeintä on lopulta se, että perhe pysyy hengissä. Kaikki muu on lillukanvarsia.

6) Näe ystäväsi. Tee kalenteriisi tilaa ystävillesi, myös niille lapsettomille, ja etenkin sinkuille. He voivat palauttaa mieleesi paljon elämän hulvattomasta puolesta tai ainakin vahvistaa kiitollisuutta siitä, että oma elämäsi on mennyt eteenpäin.

7) Luota itseesi. Eri puolelta satelevat kasvatusohjeet ja -neuvot voivat joskus tuoda lisätaakkaa. Älä syyllisty, jos päätät toimia toisin. Luota äidinvaistoosi. Lapsen kanssa on mahdollista elää rennosti ja elämästä nauttien, itseään ja lastaan kuunnellen.

8) Älä vaadi lapseltasi liikoja. Hän on vain lapsi. Päästä irti tarpeesta kontrolloida kaikkea ja rentoudu nauttimaan minien spontaanista seurasta.

9) Älä vaadi kumppaniltasi liikoja. Hän on vain ihminen. Päästä irti tarpeestasi kontrolloida kaikkea ja nauti rakkaasi seurasta.

10) Muista, että olet turvassa. Äidit hokevat usein lapselleen: "Kaikki on hyvin, ei hätää", vaikka heidän tulisi toistaa tuota mantraa itselleen. Kaikki todennäköisyydet puhuvat sen puolesta, että mitään pahaa ei ole tapahtumassa. Kaikki on hyvin, ei siis hätää.

Mahtava kirjoitus!

Loppuun vielä pari sanaa Kertun neuvolasta. Kaikki oli kunnossa ja paino oli noussut hyvin eli ei ollut tarvetta lisäruoalle. Täysimetyksellä mennään todennäköisesti vielä muutama viikko, jonka jälkeen alamme maistella soseita. Pituutta oli jo hurjat 66,7 cm ja painoa 6 760 g. En ole vielä kovin paljon suonut ajatuksia kiinteään ruokaan siirtymiseen, mutta hiljalleen sitäkin pitää alkaa miettiä. Pete ilmoitti, että porkkanalla aloitetaan. Selvä!

Hyvää viikonloppua!