Konkkaronkka

Syyslomasta meni monta päivää sairastaessa, mutta onneksi viikon lopulla tervehdyimme vihdoin. Torstaina työnsimme (kirjaimellisesti) automme käyntiin ja suuntasimme kohti vanhempieni mökkiä. Miten ihanaa olikaan nauttia takkatulen loimusta ja oman perheen seurasta rauhassa loikoillen. Seuraavana yönä maahan satoi ensilumi, Kertun ensimmäinen talvimaisema.

Perjantaina rauhallisuus loppui ja tilalle tuli iloinen hulina. Seuraamme liittyi ystäväperheiden arsenaali eri puolilta Suomea. Voi miten mukavaa meillä olikaan kun saimme pitkästä aikaa vaihtaa kuulumisia puolin ja toisin. Tajusin taas kuinka kiihkeästi haluankaan pitää näistä ihmisistä kiinni vaikka välimatkaa välillemme kertyy satoja kilometrejä.

Hassua oli miettiä miten yli seitsemän vuotta sitten tapasimme ja ystävystyimme saman opiskelupaikan myötä. Olimme neljä nuorta naista aikuisuuden kynnyksellä. Elämämme oli kovin eri näköistä kuin nyt. Silloin maailmamme täyttyi yliopistosta, tenteistä, urheilusta, ihmissuhdekiemuroista ja bilettämisestä. Ydinporukka on kasvanut muutamalla puolisolla ja kolmella lapsella niin, että nyt meitä on jo yksitoista. Muutama vuosi lisää ja veikkaan, ettemme mahdu enää minkäänlaiseen mökkiin viikonlopun viettoon. ;)

 Vilskettä tosiaan riitti omasta takaa, joten kummempia suunnitelmia emme kaivanneet. Sen verran saimme itsestämme irti, että lähdimme lauantaina vauvojen päiväuniaikaan lyhyen matkan päähän laavulle makkaranpaistoon. Aluksi sää näytti melko hurjalta, mutta onneksi sitten tyyntyi pariksi tunniksi, kunnes myräkkä alkoi uudestaan. Raittiissa ulkoilmassa oli ihana retkeillä, mutta kyllä kelpasi tulla myös takaisin mökin lämpöön lumisateen keskeltä.

Kiitos vielä kaikille unohtumattomasta viikonlopusta! Seuraavaa kertaa odotellessa. ;)