Sitten se synnytys

Pohdiskelin jonkin aikaa sitä, haluanko kirjoittaa synnytyskertomusta blogiin. Kommenttiboksissa asiaa kysyttiin, ja muutenkin ajattelin, että olisi kiva saada tapahtumat muistiin ennen kuin moni juttu unohtuu. Jokainen synnytys on tietysti erilainen, mutta voi olla, että jollekin kertomastani voisi olla hyötyä.

Ensin on kerrottava, että olin melko pelokas synnytyksen suhteen jo heti raskauden alusta lähtien. Kävin kerran pelkopolillakin juttelemassa mieltäni vaivaavista kysymyksistä. Eniten pelotti kipu sekä se, etten yhtään tiennyt mitä on edessä. Kätilöiden ja lääkärien ammattitaitoon sen sijaan luotin, enkä ensisijaisesti osannut pelätä oman tai lapsen hengen puolesta. Järkeilin myös, että Suomessa on tilastojen valossa todella turvallista synnyttää.

Muutama päivä ennen synnytyksen alkua kävin sairaalalla kokoarviossa, jossa selvisi, että kohdunkaulalla oli jo tapahtunut muutosta. Lääkäri tunsi vauvan pään sisätutkimuksen yhteydessä. Ymmärsin, että tilanne on lupaava, mutta ei välttämättä tarkoita mitään. Samoihin aikoihin aloin saada entistä enemmän harjoitussupistuksia, mutta muita merkkejä ei ollut.

Viikonlopuksi lähdin vanhempieni kanssa heidän mökilleen, koska Pete suuntasi poikien mökkiviikonloppuun toisaalle. Sovimme, että hän on koko ajan ajokunnossa, vaikka olin aivan varma, ettei mitään tulisi vielä tapahtumaan. Olihan laskettuun aikaan vielä kymmenen päivää. Perjantai ja lauantai kului normaaleissa mökkitouhuissa. Saunoimme äidin kanssa kumpanakin iltana, mutta lauantai-iltana saunan vilvoittelutauolla tapahtui yhtäkkiä yllättävää. Jotain lirahti lattialle. Aluksi en ollut varma lapsivesien menosta, koska olin kuvitellut, että vedet menevät isosti lojahtaen. Vettä alkoi kuitenkin tiputtelemaan, joten soitin sairaalaan. Sieltä sain ohjeet, että pitää lähteä Kysille tarkastamaan tilanne. Soitin Petelle ja lähdimme kummatkin tahoiltamme ajamaan kohti Kuopiota. Äiti lähti kuskikseni (ja otti alla olevan viimeisen mahakuvan sairaalan pihalla). Autossa aloin saada lieviä supistuksia, jotka muistuttivat kuukautiskipuja. Kysille saavuimme samaan aikaan ja menimme kahdestaan Peten kanssa synnytysosastolle.

Meidät vastaanottanut kätilö totesi pian, että lapsivedet todella olivat menneet ja minut kirjattiin sisään osastolle. Puolen yön aikaan Pete lähti kotiin nukkumaan. Tässä vaiheessa minua jännitti jo aika paljon ja unta olisi saatava, joten sain unilääkettä. Nukkumisesta vain ei tullut mitään, koska supistukset alkoivat olla niin kipeitä, että heräsin niihin joka kerta. Melko pian en voinut olla enää sängyssä, vaan siirryin suihkuun. Suihkuhuoneessa otin vastaan supistuksia, jotka alkoivat olla säännöllisiä ja todella kipeitä. Neljän jälkeen pyysin päästä synnytyssaliin, jonne myös Pete saattoi tulla. Koin, etten jaksa supistuksia yksin. Sairaanhoitaja totesi, etten ollut avautunut tarpeeksi, mutta koska supistukset olivat säännöllisiä, pääsin synnytyssaliin vähän vaille viisi aamulla. Hieman sen jälkeen Pete saapui paikalle.

Synnytyssalissa kätilö opasti minut hengittämään ilokaasumaskin kautta, mistä oli suuri hyöty. Eniten iloitsin Peten saapumisesta. Välittömästi tuli parempi mieli ja supistukset oli helpompi ottaa vastaan. Petestä oli myös käytännön hyötyä, koska hän hieroi alaselkääni aina kipeässä kohdassa. Keinuin jonkin aikaa keinutuolissa ja hengittelin ilokaasua. Pian pääsin altaaseen, mutta minulle vedestä ei tuntunut olevan suurta hyötyä. Olin ammeessa kuitenkin lähes tunnin, kunnes vihdoin sain toivomani epiduraalipuudutuksen. Tässä vaiheessa kello oli seitsemän ja olin muistaakseni auennut neljään senttiin. Puudutus alkoi vaikuttaa melkein heti ja vei pois kaikki kivut. Tässä vaiheessa nukahdin puoleksi tunniksi.

Seuraavat tunnit olivat hassuja. Tiesin, että synnytys etenee, mutta mitään kipuja ei ollut. Juttelimme Peten ja kätilön kanssa mukavia ja odottelimme. Jonkin ajan kuluttua aloin tuntea paineen tunnetta alapäässä, mistä sanoin kätilölle. Hän totesi minun olevan täysin auki, mutta vauvan pää ei ollut vielä laskeutunut tarpeeksi. Yhdentoista aikaan sain ohjeet, että voisin alkaa harjoittelemaan ponnistamista aina supistuksen tullessa. Aluksi ponnistelin vain pienesti, mutta pikkuhiljaa lisäsin hommaan puhtia. Pete oli iso apu tässä vaiheessa. Hän tsemppasi minua koko ajan upeasti.

Vasta pitkään ponnisteltuani aloin tuntea varsinaista ponnistamisen tarvetta. Jälkikäteen ajateltuna olisin voinut säästellä voimiani hieman ja alkaa kunnolla töihin vasta kun oikea tunne tuli. Ponnistusvaihe tuntui nimittäin todella pitkältä. Tässä vaiheessa meinasi epätoivo iskeä, koska tuntui, ettei vauva synny ikinä. Lopulta se kuitenkin tapahtui. Ponnistin aluksi kyljelläni, mutta lopulta puoli-istuvassa asennossa niin, että jalkani olivat kahden kätilön kylkiin tuettuina. Ikävin kohta oli se, kun pää oli tuloillaan ja seuraavaa supistusta piti odottaa. Silti kipu oli siedettävää. Itse lapsen syntymä oli aivan ihmeellistä. Vauva oli liukas ja tuli siksi ulos melko helpontuntuisesti. Syntymän hetki oli unohtumaton ja helpotus valtava. Itku pääsi molemmilta. Olin aivan ihmeissäni ja valtavan ylpeä itsestäni. Sain heti vauvan rinnalleni ja pian imetin ensimmäistä kertaa.

Jälkikäteen ajatellen, synnytys sujui huomattavasti paremmin kuin pelkäsin. Kipukin oli siedettävämpää kuin olin painajaisissani kuvitellut. Ehkä kaikkein ikävin kohta oli se, kun jouduin yöllä kärvistelemään osastolla yksin supistuskipujen kanssa. Myös hetket ennen epiduraalipuudutusta olivat aika karmeita. Nostan hattua niille naisille, jotka pystyvät synnyttämään ilman puudutuksia. Itse en usko, että olisin siihen kyennyt.

Synnytystä kohtaan on nyt hieman ristiriitaiset tunteet. Vaikea kuvitella, että haluaisin joskus synnyttämään uudestaan. Ei se niin kivaa ollut. Toisaalta, kokemus oli hyvä siinä mielessä, että homma eteni toivotulla tavalla. Siksi uskon, että jos Luoja suo, niin löydän itseni vielä joskus samasta tilanteesta.

Viimeinen mahakuva sairaalan pihalla.

Ylpeä isä nyytin kanssa.

Kilisteltiin tytön kunniaksi Pommacilla.

Tyttöä sylittelemässä teho-osastolla.

Synnyttäneiden osastolla kolmestaan.

Lähdössä sairaalasta kotiin.