Paksuna

Viime päivät ovat hurahtaneet ohi hirmuista kyytiä. Päivät töissä eka- ja tokaluokkalaisten kanssa ovat antoisia ja vilskettä täynnä. Iltaisin kerään voimia torkkumalla ensin sohvalla, kunnes siirryn makuuhuoneeseen yöunille viimeistään yhdeksältä.

Eilen arkirutiinit hieman sentään rikkoontuivat kun kävimme Peten kummipojan 1-vuotiskahveilla. Tänään kyläilin mummini luona työpäivän jälkeen. Aika jännää, eikö totta? :)

Kuulumisten sijaan ajattelin tänään kirjoittaa kokonaisvaltaisesti raskaudestani näin viikolla 24. Itse luen mielelläni muiden odottajien kokemuksia äitiysblogeista, joten rohkenen kirjoittaa omista tunnoistani tänne.

Täytyy ensin sanoa, että olen tainnut päästä (tähän asti) raskaudessani melko vähillä vaivoilla. Tiedän, että monilla odottajilla on paljon vaikeuksia. Tämä onkin yllättänyt itseni eniten. Ennen raskautta pelkäsin alkuviikkojen pahoinvointia, joka kohdallani ilmeni muutaman viikon krapulankaltaisena olotilana. Säännöllinen ruokarytmi ja miehen tarjoama ripeä evästysapu tarvittaessa auttoivat suuresti. Vessanpönttöä en joutunut halailemaan kertaakaan ja töistä selvisin suhteellisen normaalisti. Mitä nyt yhdellä viikolla katselimme paljon elokuvia ja ope söi takapenkissä pähkinöitä.

Toiselle kolmannekselle siirryttäessä pahoinvointi lakkasi ja sitä myöten kaikki raskausoireet. Mahakin kasvoi niin hiljalleen, että olin varma, että raskaus oli varmasti keskeytynyt. Viikot ennen potkujen alkua olivat fyysisesti hyvää aikaa, mutta henkisesti hieman raskaita. Minulla oli vaikeuksia päästä eroon esiin pyrkivistä ahdistavista huolen ajatuksista.

Pitkään tuntui, etten saa oikein otetta omasta odotuksestani. Olin todella iloinen raskaudesta, mutta asian sisäistäminen kesti huomattavasti pidempään kuin olin kuvitellut. Äitiysvaatteiden hankinnan jätin melko viime tippaan ja koin lievää ahdistusta kaupassa äitiysvaateosastolla. Vauvanvaatteita en ole vieläkään hankkinut niitä paria kirppisbodya lukuunottamatta. Olemme saaneet lahjoituksina niin paljon, ettei tarvetta enää ole, vaikka haluja alkaisi vihdoin ollakin. Täytyy alkaa metsästämään isompia kokoja. Niistä vaunuista ja muista härpäkkeista en halua vielä ottaa stressiä. Olisi niitä toki hyvä katsella, mutta luotan siihen, että hankinnat ennättää tehdä. Tässä vaiheessa tätä äitiä kiinnostaa lähinnä sisustushankinnat...

Jo muutaman viikon ajan olen tuntenut vauvan liikkeet selvästi. Potkut ja kuperkeikat tekevät kaikesta huomattavasti konkreettisempaa ja antoisampaa. Tuntuu, että voin jo hiljalleen alkaa tutustumaan pikkukaveriin. Myös Pete on päässyt leikkimään vauvan kanssa mahan läpi ja tunnustelee hänen liikkeitään innokkaasti.

Suurin ongelma tähän asti on tainnut olla se väsymys. Siitä olen aiemminkin kertonut ja tullut sen kanssa ehkä hieman paremmin sinuiksi. Aamuisin ja päivisin olen pirteä, mutta illat menevät yleensä horroksessa. Pikkuvikoja. Toinen on ne uniongelmat ja kolmantena voisin mainita pienoiset hormonimyrskyt. Näitäkin tosin etukäteen oletin tulevan enemmän ja pahemmin. Olen yleensäkin aikamoinen herkkis, ja on minussa vähän dramaqueenin vikaakin, joten uskoisin ettei Pete ole suuremmin järkyttynyt.

Olen luonnollisesti superonnellinen, että raskaus on edennyt tähän asti näin hienosti. En olisi uskonut kuinka "normaaliksi" olen oloni tuntenut ja kuinka vähän raskaus on mitään rajoittanut. Saa nähdä mitä tulevat kuukaudet tuovat tullessaan.